Kuten monet sukupolveni edustajat, kasvoin katsellen amerikkalaisia tv-sarjoja: Sinkkuelämää, Frendejä ja Gilmoren tyttöjä.

Erityisesti Gilmoren tyttöjen ääreen olen viime vuosina palannut löytääkseni lohtua ja nollatakseni täyteen ahdettuja aivojani. Roryn hahmo, perfektionistinen ja kunnianhimoinen lukutoukka, on varmasti toiminut monelle vaikeaa, opiskelupaikkaa tavoitelleelle milleniaalille tärkeänä sijaiskokemuksena, ja niin myös minulle. Roryn tarina edustaa hyvin täällä erityisen vahvasti esillä olevaa amerikkalaista unelmaa: ”autenttista college-kokemusta”, josta olen kuullut puhuttavan todella monta kertaa täällä ollessani.  

Käsite mainittiin ensi kerran orientaatioviikon ylitsepursuavissa tsemppipuheissa. Se nousi esiin verratessamme älyttömän kalliita kahden hengen asuntolahuoneita kolmasosan maksavaan yksityiseen asuntoon kärttyisen asuntotoimiston virkailijan luona. Siitä tuli eräänlainen post hoc perustelu vaihtareille, jotka päätyivät ostamaan lähes kolmen tuhannen dollarin meal planin. Se on siirtymäriitti, amerikkalainen unelma ja kolme vuotta kestävä välivaihe jossa ei olla enää teinejä, mutta ei ihan vielä aikuisiakaan.

Välillä tuntuu, että autenttinen college-kokemus on tehokkaan manipulaation tuloksena amerikkalaisten aivoihin istutettu idea, jonka tarkoituksena on oikeuttaa järjettömältä tuntuvat yliopistojen vuosimaksut ja opintolainat, ja jota oikeuttamaan on syntynyt viime postauksessani kuvailemani megalomaaninen college-hype.  

On hyvinkin mahdollista, että osasyy Yhdysvaltojen vetovoimaisuuteen vaihto-opiskelumaana piilee juuri tässä onnistuneesti luodussa mielikuvassa autenttisesta college-kokemuksesta. Populaarikulttuurin kautta se on todennäköisesti tihkunut myös minun alitajuntaani ja vaikuttanut siihen, miksi päätin hakea juuri tänne. Sitä ei toki käy kieltäminen, että Yhdysvalloissa todella sijaitsee maailman parhaat yliopistot: vuoden 2019 maailmanlaajuisessa Shanghai -sijaluokituksessa 20 parhaiten sijoittuneesta yliopistosta 16 oli amerikkalaisia. Näiden huippuyliopistojen herättämät mielikuvat valuvat luultavasti jossain määrin koskemaan myös vaatimattomammin sijoittuneita yliopistoja. 

Olen tullut täällä ollessani joihinkin johtopäätöksiin siitä, mikä opiskelijan kannalta on olennaista hyvässä opiskelupaikassa: 

1. Miten järkevästi opiskelijana on mahdollista järjestää elämän peruspilarit kuten asuminen, ruokailu ja terveydenhuolto. Jos perusta puuttuu, ei sillä, miten loistava proffa jollain kurssilla on, ole juurikaan väliä. Nälkäisenä, väsyneenä ja ahdistuneena ei juurikaan uutta opita. 

2. Mitä proffat laittavat opiskelijat lukemaan. Suurin osa missä tahansa tapahtuvasta opiskelusta on itsenäistä. Yliopiston tehtävä on osoittaa opiskelijat olennaisen, ajankohtaisen ja luotettavan tutkimustiedon pariin. 

3. Opiskelijan tukeminen mahdollisuuksien kartoittamisessa. Mitä töitä tutkinnon suorittamalla voi saada? Mitä kannattaa opiskella, jos on kiinnostunut tienaamaan paljon, ja mitä silloin, kun maailmanparannus on tärkeintä? Voiko näitä yhdistää? Millaisia osallistumismahdollisuuksia tutkimukseen, opiskelijajärjestöihin tai yliopiston hallintoon on tarjolla? 

Kontrasti suomalaisen ja amerikkalaisen yliopiston välillä muistuttaa minua Jane Austenin klassikkoteoksesta Ylpeys ja Ennakkoluulo. Kyseinen kirja, sekä sen pohjalta tehdyt filmatisoinnit olivat teini-ikäiselle itselleni perustavanlaatuisella tavalla tärkeitä ja tarina on toiminut minulle tärkeänä skeemana, jonka kautta jäsennän ihmissuhteita ja ympäröivää maailmaa.

Amerikkalainen yliopisto on kuin komea, hyväkäytöksinen ja hurmaava Herra Bingley, jonka perimmäinen motiivi romanttisten suhteiden solmimiselle on taloudellinen hyötyminen. Suomalainen yliopisto on kuin vakavamielinen ja jäyhä Herra Darcy, joka arvostaa korulauseiden sijaan rehellisyyttä. Ja minä kahden kilpakosijan hypoteettisessa ristitulessa valitsen tietysti Herra Darcyn.

 

Tämä teksti on jatkoa edellisiin postauksiini. Tekstin voi lukea kokonaisuudessaan uusimmasta Kompleksi-lehdestä (3/19). 

https://blogs.helsinki.fi/jrj_komp/kompleksi-lehti/

 

Tuire

Olen 26-vuotias viime vuosina tilastotieteestä innostunut psykanörtti, kahvinörtti, unelmoija, joogaaja ja vähän sieltä sun täältä kotoisin oleva helsinkiläinen. Opiskelen ensimmäistä vuotta psykologiaa kolmen vuoden sosiaalipsykologian opinnot takanani. Viime vuosina lempi-instituutioni, yhteisöni, päiväunien sekä painajaisten sisältö ja ainut puheenaiheeni on ollut psykan pääsykokeet. Välillä poden eksistentialistisia kriisejä, liian usein uppoudun loputtomaan savolaiseen eijuutaeikäjaata -ajatteluun ja monesti nautin elämästä niin paljon ettei hymystä meinaa tulla loppua. 

 

Muita blogipostauksia

  • Psykologia
  • Tuire

Kiitospäivä ja Koti-ikävä

State University of New Yorkissa vietetään parhaillaan Kiitospäivää, siis totaalista taukoa kampuselämästä, syö-niin-paljon-kuin-jaksat ruokaloista, luennoista...

Lue lisää
  • Psykologia
  • Albert

Matkani kohti psykologian pääsykoetta

Moro! Minun nimeni on Albert, ja opiskelen psykologiaa ensimmäistä vuotta Jyväskylän yliopistossa. Olen yksi Valmennuskeskuksen uusista bloggaajista. Tänään kerron teille...

Lue lisää
  • Psykologia
  • Tuire

Fuksisyksy etänä: Bileitä, pullaa ja puluja

The hype is real. Astuessani ensi kertaa yliopiston kampukselle, minua tervehti jättimäinen juliste, jossa UAlbany -sporttivermeisiin sonnustautunut jenkkifutari puri hammasta hikipisarat roiskuen...

Lue lisää