Kyltymättömästä ylianalysoinnistani syntyy toki mielenkiintoisia keskusteluja, mutta ihan oikeasti, aivot, haluaisin välillä lomaa. Ylianalysoinnista teen johtopäätöksiä, joissa tuntuu mukamas olevan järkeä, mutta todellisuudessa ne kuulostavat lähinnä naurettavilta pessimismin ääritapauksilta.

Pyrin tekemään asioita niin kauan kunnes olen niistä varma, itsevarma. Sen jälkeen pamahdan paikalle.

SWAG!

Menen luennolle ja jokin opiskelija kysyy professorilta kysymyksen, josta kuitenkaan en ymmärrä sanaakaan. Luettiinko me edes sama materiaali? Ei, sillä hän oli lukenut ekstraa ja tiesi enemmän. Ihan kuin en olisi edes lukenut. Muut olivat jo valovuosien päässä.

Treeneissä nostan tangon lattialta ja tiedän tekeväni sen oikein, olenhan personal trainer. Vieressä oleva tyttö kuitenkin lisää tankoon 20 kg ja näyttää miulle, mistä kana pissii. Jaaha. Kaikki tuo tuntien kautta tuotu itsevarmuus muuttuu sekunneissa epävarmuudeksi. Yhtään ei helpota, kun hän toteaa: “No tää nyt on tällasta. Käyn vain silloin tällöin… ehkä pari kertaa viikossa.”

Menen treffeille ja olen varma, että toisellakin on kivaa. No ei kuulu kolmeen päivään mitään. Ei vissiin sitten ollutkaan niin kivaa. Toiset kaverit menee naimisiin ja saa jo lapsiakin. Mistä tuo kaikki varmuus toisesta ihmisestä kumpuaa, kun itse en ole sitoutunut edes parisuhteeseen?

Luin pääsykokeisiin ja itse kokeessa eteeni lävähti viiden luvun yhteenveto -tehtävä, enkä ollut moisesta silloin kuullutkaan. Lisämateriaali olikin siis astetta tärkeämpi. Mitä sieniä nuo muut vetävät, kun mie en vaan pysy perässä, vaikka kuinka yritän?

Välillä tuntuu, että täällä opiskelee viisaita ja nokkelia suorittajia sekä yksi epämääräinen Linnea. Juuri juttelin kaverin kanssa pääsykokeesta ja hän totesi, että toki sisäänpääsy oli tärkeää, mutta tähtäsi siihen, että olisi saanut kokeesta parhaimmat pisteet.

Miun koepaperi varmaan arvosteltiin väärin. En jälkeenpäin edes tilannut koettani kotiin, jotta olisin nähnyt, miten miulla meni. En halua, että virhe paljastuu ja miut erotetaan yliopistosta.

Ja taas ne ajatukset laukkaavat. Kelat kelautuvat jo siihen, että miut ollaan erottamassa yliopistosta. Aivan.

Hulluudestani huolimatta en usko, että olen yksin. Epävarmuus iskee varsinkin silloin, kun on tekemässä jotain suurempaa. Pysähtyy miettimään, että miksi edes hakee, kun sisälle pääsee alle kolme prosenttia hakijoista. Mitä sitä itsestään oikein kuvittelee?

Lopeta.

Harjoituskokeissa saa tulla vastaan ihan mitä vain. Kuka tahansa muu kurssilainen saattaa kysyä nokkelia kysymyksiä. Itsevarmuuttasi koetellaan koko ajan. Kaikki on vain testiä. Se on kuin iso peli, jossa siuta pelotellaan matkan varrella. Näiden tyhmien epävarmuuskelojen miettiminen on tuossa vaiheessa ihan turhaa. Se vie energiaa pois itse lukemisesta. Pidä olkapäät takana ja nenä korkealla. Tee niin kuin suunnittelit. Jatkat vain eteenpäin.

-Linnea

Muita blogipostauksia

  • Psykologia
  • Albert

Matkani kohti psykologian pääsykoetta

Moro! Minun nimeni on Albert, ja opiskelen psykologiaa ensimmäistä vuotta Jyväskylän yliopistossa. Olen yksi Valmennuskeskuksen uusista bloggaajista. Tänään kerron teille...

Lue lisää
  • Psykologia
  • Tuire

Fuksisyksy etänä: Bileitä, Pullaa ja Puluja

The hype is real. Astuessani ensi kertaa yliopiston kampukselle, minua tervehti jättimäinen juliste, jossa UAlbany -sporttivermeisiin sonnustautunut jenkkifutari puri hammasta hikipisarat roiskuen...

Lue lisää