”Seniorihakijana” lääkikseen?

Sellainen taidan nyt virallisesti olla, ”seniorihakija”. Keskustelupalstoilla kanssapyrkijät kyselevät anonyymisti, että ”onko 23 vuotiaana ihan liian vanha jos nyt pääsee kouluun sisälle?” – itsehän olen tuohon verrattuna varmasti jo ikäloppu, kun loppuvuodesta ylitän maagisen kolmenkympin rajan. Mutta pakko sanoa, että ei tunnu tippaakaan siltä. Päinvastoin, tunnen olevani juuri nyt siinä, missä minun kuuluukin olla. Pyrkimässä kohti unelmaani, ja varmasti nyt valmiimpana kuin ennen.

Matkani kohti lääketieteellistä ei varmasti ole ollut suoraviivaisin, eikä todellakaan tyypillisin. Olin jo peruskoulussa lahjakas matemaattisissa aineissa ja myös biologia kiinnosti, mutta niin kiinnosti kaikki muukin koulun ulkopuolella. Olin sellainen kasin tyttö, sain hyviä numeroita tekemättä kauheasti mitään, joten tämä ei varsinaisesti hirveästi motivoinutkaan panostamaan opiskeluun. Kun oppivelvollisuus loppui ja oli aika alkaa miettimään mihin kouluun haluaisi mennä, lukioon meno tuntui puuduttavalta vaihtoehdolta. Päädyin suorittamaan kolmessa vuodessa kaksoistutkinnon, ja vuonna 2010 sainkin kouraani sekä ylioppilastodistuksen, että parturi-kampaajan paperit. Kirjoitin vain tuolloin pakolliset neljä ainetta, ja niistä rivin EEMC. Luonnollisestikaan en käynyt lukion puolella mitään lääkisaineita, vaan matematiikan, äidinkielen, englannin ja terveystiedon. Tuohon aikaan ei myöskään ollut todistusvalintaa, eikä ensikertalaisuudesta puhuttu mitään. Koettiin, ettei sillä juuri ole väliä mitä kirjoitat, ja jatko-opintoihin haettiinkin pääosin pääsykoevalinnalla. Joillain aloilla hyvästä todistuksesta saattoi toki saada pisteitä ja näillä kompensoida heikompaa pääsykoemenestystään. Kaiken kaikkiaan, monen mutkan kautta, päädyin lopulta lukemaan itseni röntgenhoitajaksi, vaikka olinkin joskus sairaanhoitajana työskentelevälle äidilleni vannonut ”että hoitoalalle en tule varmasti lähtemään”.

Ensimmäisen kerran ajatus lääkiksestä putkahtikin mieleeni viettäessäni välivuotta ammattikorkeakouluopinnoista. Taisin olla juurikin 23 vuotias, ja ajattelin toki samalla tapaa kuin edellä mainitsemani anonyymi Jodelissa; ”mähän olen ihan liian vanha/en jaksa opiskella niin pitkään/en ole tarpeeksi fiksu”, ja näiden lisäksi löysin varmaan sata muuta tekosyytä olla tarttumatta härkää sarvista. Päätin käydä kesken olevan tutkinnon loppuun, ja löysinkin haastavan ja mielenkiintoisen työpaikan erikoissairaanhoidosta. Siellä vierähti useampikin vuosi, mutta mitä pidempään työskentelin osana moniammatillista työympäristöä, seurailin toimenpidelääkäreiden työtä, ja mitä enemmän opin ihmisbiologiasta sekä lääketieteestä – sitä enemmän alkoi tuntua siltä, että haluan oppia lisää. Haluan syventää osaamistani juurikin tällä kentällä, ja vielä joku päivä haluan itse olla tuossa tekemässä noita töitä.

Kun päätös oli tehty, oli aika aloittaa urakka. Eräs samalla alalla työskennellyt tuttuni oli juuri päässyt usean vuoden pyrkimisen jälkeen hammaslääketieteelliseen, ja hän lykkäsi minulle enemmän kuin tyytyväisenä pääsykoekirjansa. Hän onkin ollut jo parin vuoden ajan korvaamaton inspiraatio ja tuki, joka on saanut uskomaan siihen, että joskus vielä ne yliopiston ovet aukenevat minullekin. Mutta mikä olikaan allekirjoittaneella isoin kompastuskivi ja työmaa? No se, etten ollut kirjaimellisesti koskaan oppinut opiskelemaan. Kuten aikaisemmin kerroin, pärjäsin koulussa omaan makuun riittävän hyvin vain vaivautumalla paikan päälle, enkä ollut koskaan oppinut kunnollisia opiskelutaitoja. Etenkään en osannut lukea silloin, kun ei olisi jaksanut tai kiinnostanut. Ensimmäinen hakukevät menikin lähinnä epätoivoisesti räpistellessä kirjojen kanssa, eikä päälle vyörynyt pandemiakaan helpottanut elämää työpaikalla tai arjessa.

Surullisen kuuluisan kevään 2020 ensimmäisen vaiheen etäkokeen jälkeen olo oli lyöty. Olinko haukannut kuitenkin liian ison palan? Nyt jälkikäteen ajateltuna, vähänpä tuolloin tiesin. Minulla ei ollut mitään realistista käsitystä siitä, millaista aineenhallintaa ja laskurutiinia kokeesta selviytyminen vaatisi. Etenkin, kun ei ollut mitään pääsykokeissa tentattavista aineista opiskellut lukiossa. Ja vaikka olisikin, siitä oli kuitenkin kymmenisen vuotta – hyvä jos muistin miten toisen asteen yhtälö ratkaistaan. Päätin kuitenkin olla antamatta periksi, ja seuraavan kesän aikana suoritin kursseja aikuislukion puolella. Hakuvuodelle 2021 jatkoin valmistautumista suoraan seuraavana syksynä valmennuskurssin avustamana, ja vaikka vieläkään osaaminen ei riittänyt sisälle, sain rakennettua hyvät perusteet sekä vihdoin omaksuttua oikeanlaiset opiskelutekniikat. Koetilanne meni mukavasti, ja vaikka heti salista ulos astuessani tiesin, ettei aineosaaminen vielä sisäänpääsyyn riittäisi, olo oli kuin voittajalla. Tuntui, että vihdoin tiesin mitä tässä vaaditaan, ja tiesin tasan tarkkaan, että minulla on siihen myös valmiudet, kunhan vain jaksan harjoitella ahkerasti.

Mutta enkö sitten ole jo liian vanha? En missään nimessä. Kuten tarinastani huomaa, olen vasta tässä elämänvaiheessa henkilökohtaisesti tarpeeksi kypsä tähän prosessiin. Vasta nyt omaan sellaista pitkäjänteisyyttä ja itseluottamusta, mitä tämä urakka vaatii. Enkä usko, että vuosien työkokemuksesta terveydenhuoltoalalla tai elämässä kertyneistä kilometreistä on yhtään haittaa lääkärin työssä – päinvastoin. Uskon, että sinusta voi tulla hyvä lääkäri, vaikka menisit kouluun suoraan lukiosta. Mutta uskon myös, että sinusta voi tulla vieläkin erinomainen lääkäri, vaikka menisit kouluun vasta kolme-neljä- tai viisikymppisenä. Polkuja on erilaisia, eikä yksikään ole sen oikeampi kuin toinen. Työuraa on hyvällä tuurilla reippaasti yli kuusikymppiseksi saakka (joillakin jopa pidempään!), niin ehdottomasti kannattaa käyttää se juuri sellaisessa työssä, mitä haluaa tehdä.

Omalla kohtaa isoin ”hidaste” on ollut ehdottomasti kokopäivätyö. Elämäntilanne ei salli jäädä lukulomille, joten yritän sovittaa lukutunnit kolmivuorotyön kanssa yksiin. Tälle hakuvuodelle minulla on tukena Valmennuskeskuksen kanssa tehdyn yhteistyön kautta saatu Lääkisnetti KOTI-kurssi, joka sopii enemmän kuin täydellisesti omaan elämänrytmiini. Netissä olevien materiaalien kautta voin hyvin opiskella juuri silloin, kun minulle omiin aikatauluihin sopii. Edellisestä vuodesta eroten koen, että pohja on minulla niin hyvä, etten tarvitse opettajan opastusta enää läheskään samalla tavalla kuin aiemmin. Nyt vain laskurutiinin hiomista ja nippelitietojen sekä kokonaisuuksien kertaamista, ja kohti seuraavia pääsykokeita!

Tässä vielä omat kantapään kautta opitut vinkit hakuvuodelle:

• Opiskelutekniikka haltuun – tämä on kaiken a ja o!
• Muista tauot. Virkeänäkin ihmisaivot pystyvät keskittymään n. 1,5 h kerrallaan.
• Ei se määrä vaan laatu. Pidä opiskelu tehokkaana, ei ole järkeä tuijottaa vain opiskeltua tuntimäärää, vaan sitä, mitä niiden tuntien aikana on saatu aikaiseksi.
• Muista muu elämä. Ylläpidä harrastuksia, näe muita ihmisiä. Kokeen lähestyessä voi olla hyvä pistää focus täysillä siihen, mutta tasapainoisesta elämästä huolehtiminen lisää sekä psyykkistä että fyysistä hyvinvointia, mikä edesauttaa kokeessa pärjäämisessä.
• Ennen kaikkea – ole itsellesi armollinen. Toiset pääsevät sisälle ensimmäisellä kerralla, jotkut kuudennella. Sillä ei ole mitään merkitystä, lopputuloksena on se, että kaikista heistä tulee lääkäreitä. Jos tänä vuonna ei tärpännyt, nyt sinulla on ainakin hyvä pohja valmiina seuraavalle vuodelle, ja olet taas lähempänä tavoitettasi.