Lääketiede  •  31.03.2021

Lähihoitajasta lääkäriksi

Olen 23-vuotias tyttö, joka on haaveillut lääkärin urasta pienestä asti. Usko itseeni oli kuitenkin jokseenkin kadoksissa ja tieto siitä, että tie päästä opiskelemaan lääketiedettä on kovin vaikea ja haku-urakka sinne voi ottaa vuosia, ei ainakaan valanut minuun lisää uskoa.

Näiden tietojen saattelemana yläasteikäisenä päädyin siihen, että lähihoitajana voisin aikuistua, kerätä motivaatiota ja itseluottamusta sekä tehdä jotakin itseäni kiinnostavaa ja merkityksellistä työtä välivuosien ajan. Lähihoitajan opintojen ohella suoritin kaksoistutkintoa iltalukiossa. Kolmen vuoden kuluttua valmistuin ylioppilaaksi ja lähihoitajaksi erikoistuen lapsiin. Ylioppilastodistukseni ei kylläkään kovin kehuttava ollut, enkä siitä tullut hyötymään tulevaisuudessa, ainakaan tähän mennessä.

Olin väsynyt kolmen vuoden opinnoista ja kaksi tutkintoa kädessä, päädyin, että haluan nyt vain töihin ja matkustella maailmalla. Tein alussa töitä palvelutalossa, ikääntyviä ihmisiä auttaen ja myöhemmin pääsin töihin vuoropäiväkotiin. Molemmat sarat oli nähty lähihoitajana, vanhushoito ja lastenhoito. Houkutus opiskelua kohtaan nosti taas päätään. Silti luottamus itseeni oli melko heikko. Hain ensimmäisen kerran yliopistoon keväällä 2019. Luottamusta siihen, että pääsisin lääketieteelliseen ei ollut ja pelkäsin, ettei lukemiseni riittäisi sisäänpääsyyn. Aikaa lukemiseen töiden ohella ei ollut, mutta silti opiskelu kiinnosti minua. Näiden päätöksenä luin töiden ohella keväällä 2019 kuukaudenpari vanhoja lukion kirjoja ja hain yliopistoon diplomi-insinööriksi. Kesällä 2019 tuli tulokset ja koulupaikka aukesi.

En tiennyt mitä teen koulupaikan vastaanottamisen suhteen. En edes päivänä, kun päätös piti tehdä. En tiennyt mitään alasta, johon hyväksytty opiskelupaikka tuli. Ilmoitus hyväksytyksi tulemisesta ei aiheuttanut onnen tunteita, eikä oikeastaan mitään muitakaan tunteita. Sen sijaan pelkäsin, etten välttämättä pääsisi muuallekaan opiskelemaan. Pyörittelin asiaa mielessäni ja pohdin, että jättäisinkö unelmani lääkärin ammatista taakseni edes yrittämättä kurotella unelmaa kohden. Kaikki tämä vain siksi, että epäonnistuminen pelottaa liikaa. Kysymykseen löytyi heti vastaus. Ei, en voi jättää unelmaani taakse vain sen takia, etten halua kokea pettymyksen tunnetta. Eli tulevaisuuden suunnitelmat olivat nyt selvät, en ota paikkaa vastaan yliopistosta, vaan teen syksyllä muutaman kuukauden töitä ja sitten alan lukemaan lääketieteen pääsykokeita varten. Sinä päivänä, kun päätin hakea opiskelemaan lääketiedettä, itseluottamukseni kasvoi heti ja olin paljon lähempänä unelmaani kuin koskaan ennen.

Syksy koitti, palasin pariksi kuukaudeksi töihin, jonka jälkeen menin Valmennuskeskuksen valmennuskurssille lokakuussa 2019. Kesän aikana olin jo lueskellut fysiikkaa ja palautellut lukion oppimäärää mieleen. Lähtötaso oli kuitenkin liki nollassa valmennuskurssin alkaessa, verrattuna siihen mikä taitotaso oli keväällä 2020 valmennuskurssin loputtua pääsykokeen koittaessa. Kahdeksan kuukautta meni vilisten silmissä ja päiväni olivat melko samanlaisia keskenään, ruutiini oli kova. Levätäkin kuitenkin muistin ja palkinnoksi uurastuksesta ostin itselleni reppureissun kaakkoisaasiaan odottamaan pääsykokeiden jälkeen. Pidänkin tärkeimpinä asioina pääsykokeeseen lukemisessa, että rutiini on hyvä, sillä se auttaa motivaatiota pysymään yllä. Tietenkin myös levon merkitys on suuri jaksamisen ja oppimiskyvyn kannalta. Mielestäni näihin asioihin tulisi panostaa, kun valmistautuu lääkiksen pääsykokeisiin.

”Palkintoreissu” kuitenkin jäi välistä koronan takia, mutta luopuminen reissusta oli silti pieni murhe ja päänvaiva keväällä 2020, kun epävarmuus kokeen suhteen oli koko ajan ilmassa ja koejärjestelyt muuttuivat. Tunne-elämäni meni vuoristorataa kevättä kohden mennessä. Luottamus omaan tekemiseen pysyi silti yllä, vaikka meinasinkin horjua ja jostain motivaatio lukea, kerrata ja laskea löytyi, vaikka välillä turhauttikin suuresti ja oli kyyneleet silmissä. Paras ja suurin kiitos kovasta työstä seisoi kuitenkin kesällä 2020, kun tieto lääketieteelliseen pääsystä tuli Opintopolkuun.

Lähihoitajan opinnoista ja työkokemuksesta en itse kokenut olevan hyötyä lääkiksen pääsykokeessa, ainakaan tiedostaen. Mutta elämän ja tulevan työuran kannalta, koen että lähihoitajataustani on suuri rikkaus ja pystyn tulevaisuudessa hyödyntämään taitoja, joita sieltä sain. Etenkin itselleni taito kohdata erilaisia ja eri ikäisiä ihmisiä kasvoi lähihoitajan töitä tehdessä.

Jokaiselle, joka haaveilee lääkikseen pääsystä, mutta epäröi, haluaisin sanoa, että usko itseesi. Rohkeus yrittää ja epäonnistua vie pitkälle elämässä ja unelmat tulee saavutettaviksi vain, kun uskaltaa niitä kohdin kurkottaa. Joka vuosi joku pääsee sisään lääkikseen taustastaan huolimatta, kun itseluottamus ja motivaatio on vain kunnossa.

Laura

Moikka! Olen 23-vuotias ensimmäisen vuoden lääketieteen opiskelija Kuopion yliopistossa. Olen valmistunut 2016 kaksoistutkinnosta lähihoitajaksi ja ylioppilaaksi. Kerron tässä blogissa polkuni lähihoitajan töistä kohti lääkistä.

Kuva: Jarkko Karihuhta