Mun tie lääkikseen

Moni muu lääkisbloggari on viime aikoina kertonut omasta tiestään lääkikseen ja totesin etten ole itse tainnut jakaa omaa polkuani medisiinariksi koskaan aiemmin. Voisin nyt korjata tilanteen koska ainakin omasta mielestäni on todella mielenkiintoista kuulla ihmisten tarinoita.

Ihan pienenä mun toiveammatti oli milloin mikäkin, taidemaalari, kampaaja, olympia urheilija, ja vasta yläasteelle tullessa aloin oikeasti miettimään mikä musta tulisi isona. Kiinnostuin tuolloin kovasti terveydestä ensin oman hyvinvoinnin kautta ja sitten isoisäni Parkinsonin tautia seuraten. Sairaus suututti ja ajattelin haluavani pystyä parantamaan. Ihailin tuolloin myös Dr. Housen kykyä ratkoa ongelmia ja keksiä aina missä piilee vika. Ymmärsin yhtäkkiä että musta tulee lääkäri.

En silloin vielä kauheasti tiennyt lääkärin ammatista mitään saatikka siitä miten siihen valmistutaan. Vastaanotot ja sairaalamaailma olivat kyllä itselle melko tuttuja omastakin elämästä ja mielsin kliinisen valkotakkien ympärisön kodikkaaksi ja turvalliseksi miljööksi, en esimerkiksi potenut lääkärikammoa tai inhonnut sairaaloita. Muhin tätä ajatusta jonkin aikaa kunnes avasin suuni ja sain paljon hyvää palautetta ja kannustusta perheeltäni ja tutuilta -kuka nyt ei kannustaisi nuorta ryhtymään lääkäriksi jos hän kerran itse keksii niin arvostetun ja kunnioitetun uratoiveen? Opin, että lääkäriksi luetaan lääkiksessä, sinne on kovat paineet päästä sisään ja työ on pohjimmiltaan auttamista ongelmanratkaisun muodossa. Tämä kaikki kutsui mua tosi voimakkaasti, olen aina ollut todella kunnianhimoinen, päättäväinen ja pitänyt paljon pulmien ratkomisesta.

Lukioon meninkin selkeällä suunnitelmalla: kaikki mitä tein tähtäsi lääkikseen ja lääkäri-unelmaani. Ainevalinnat olivat selvät eikä multa uupunut lukumotivaatiota eikä totta puhuen kiinnostustakaan, olen aika utelias monen asian suhteen. Olen aina ajatellut että pystyn mihin vaan kun vaan itse niin päätän ja sillä tarmolla luinkin tieni läpi lukion ja lopulta pääsykokeen. Olin laittanut kaikkeni tähän tavoitteeseen lukion alusta lähtien ja olin aivan onneni kukkuroilla kun pääsin jo ensimmäisellä yrittämällä sisään. Samalla tunsin oloni hetken hieman tyhjäksi kun niin kauan elämääni määritellyt tavoite oli saavutettu.

Nyt olen kolmannen lääkisvuoteni loppupuolella, siis jo melkein puoliksi ”valmis” lääkäri. Aika hullua muistella tätä kaikkea ja todeta kuinka nopeasti aika on mennyt, kuinka älyttömän paljon olen oppinut ja kasvanut ja miten kiitollinen saan edellinen olla sille päämäärätietoiselle ja ärsyttävänkin sinnikkäälle lukiolais-minulle joka jaksoi puurtaa ja uskoa itseensä oikealla hetkellä. Toivon että oli sun unelmat tai lähtökohdat mitä vaan että muistat just tän, kun uskot itseesi sä pystyt mihin vain! Hurjasti tsemppiä kaikille tavoitteitansa kohti työskenteleville! Kova työ palkitaan lopulta.

-Anna