Epävarmuus

Kirjoitin edellisessä postauksessa epävarmuudesta ja muiden lääkisläisten vaikutuksesta siihen. Liitän tekstin tähän alle, jos haluat sen lukea, etkä jaksa edellistä tekstiä käydä lukemassa.

”Nyt kun tähän epävarmuus asiaan pääsin, voisin avautua siitä vähän enemmän. Nimittäin tuntuu, että omaa epävarmuutta ei helpota se, että aina ilmapiiri lääkiksessä ei ole vain kannustava ja rohkaiseva. Tuntuu, että aina joku on päässyt tekemään jotain hienoa ja uutta enemmän kuin itse. Ja siis minulla ei ole väliä, vaikka olisikin, sillä en kilpaile muiden kanssa. Pointti on vain se, miten siitä asiasta kerrotaan. On eri asia keskustella asiasta neutraalisti tai sitten laittaa ryhmän yhteiseen whatsappiin melko ylpeilevään sävyyn, mitä on itse juuri päässyt tekemään. Sama asia on se, että ei kerro asioista koko totuutta, vaan pyrkii kertomaan asiat niin, että ne korostaisi omaa osaamista ja paremmuutta. Esimerkiksi eräs henkilö oli kertonut siskolleni, että on kesän aikana päässyt tekemään itse sedaation (eli potilaan nukuttamisen). No loppujen lopuksi tosi asia oli ollut se, että oikea lääkäri oli koko ajan seissyt vieressä ja antanut ohjeet, mitä lääkettä laitetaan ja kuinka paljon. Mielestäni tämä ei nyt ole täysin sama asia, kuin se että tekisi oikeasti sen itse ja yksin. Se, että tekee potilaan suunnitelman yksin, ei ole sama asia kuin se, että kirjoittaa sen toki yksin, mutta on lääkärin kanssa sitä ennen keskustellut asiasta ja lääkäri on sanonut oman mielipiteensä (sillä reilu 3 vuotta opiskeneella kandilla ei ole edes oikeutta tehdä hoitopäätöksiä). Olen siis sitä mieltä, että lääkis on riittävän stressaavaa jo itsessään, joten miksi aiheuttaa stressiä muille lisää. Itse en ainakaan halua näin tehdä. Toki asioista saa ja pitääkin puhua, mutta ylpeily ja samalla se, että saa muut tuntemaan itsensä huonommiksi on eri asia. Toisia voi motivoida omilla saavutuksissaan, mutta silloin niistä ei kerrota ylpeilevään sävyyn. Mieslestäni se ei ole kollegiaalisuutta.”

Osata täytyy silti rohkeasti

Nyt haluaisin vielä jatkaa aihetta, sillä koen sen tärkeäksi. En halua ylläolevalla tekstillä luoda käsitystä siitä, etteikö saisi olla hyvä ja osata paljon. Se ei ole keneltäkään pois, että joku osaa hyvin. Päinvastoin on hyödyllistä muillekin, jos joku toinen osaa asioita paremmin. Silloinhan muutkin voivat oppia ja imeä tietoa itseensä enemmän. Ja kyllä osaava ilmapiiri kannustaa itseäkin oppimaan lisää.  Mutta, on kaksi eri asiaa olla hyvä tai olla hyvä ja ylpeillä siitä. Tällöin tilanne kääntyy päälaelleen. Kehuskelevassa ilmapiirissä ei olekaan enää niin helppo oppia, kun innostuksen ja oppimisenhalun tilalle on tullut epävarmuuden tunne.

Et ole koskaan yksin tunteidesi kanssa

Lisäksi esimerkiksi somesta voi hyvin saada käsityksen siitä, kuinka hienoa ja helppoa lääkiksessä on. Laitetaan kuvia ensimmäisestä kesästä neljännen vuoden jälkeen ja loppuun vielä #helppoajakivaa. Totuus ei kuitenkaan välttämättä ole ihan se, mitä annetaan aina ymmärtää. Oikeasti taustalla voi olla todella raskas kesä, jossa usko omaan osaamiseen ei koko ajan olekaan ollut niin varmaa. Henkilö on saattanut kokea riittämättömyyden tunnetta ja huonommuutta muihin verrattuna. Tätä ei (välttämättä) vain kerrota muille. Onkin hyvä pitää mielessä, että jos kokee itsensä epävarmaksi, saattaa moni muukin kokea aivan samanlaisia tunteita. Niistä ei aina vain kerrota.

Musta lääkiksessä on pääasiassa kivaa. Opiskeltava asia on mielenkiintoista, klinikkaryhmäläiset kaikki mukavia ja tulevaisuuden ammatti se, josta olen haaveillut. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että ylipäätään saan opiskella lääkäriksi. En siis tarkoita, että epävarmuus tai muiden kehuskelu olisi joka päiväistä, mutta kyllä sitäkin välillä esiintyy. Haluan vain avata niitä vähän negatiivisempiakin puolia lääkiksestä -muistutuksena jokaiselle siitä, että joka alalla on omat huonot puolensa. Lääkiksessä ne ovat epävarmuus ja vastuun otto muista ihmisistä, joka saattaa luoda paineita. Toki vastapainona on paljon hyviä puolia, kuten kollegiaalisuus sen oikeassa merkityksessä.

Ja toki omaan epävarmuuteen vaikuttaa se, miten itse uskoo omaan osaamiseen. Huomaan joskus olevani itse liian kriittinen omaa osaamistani kohtaan. Kaikkea ei tarvitsekaan osata vielä, eikä kaikkea tarvitse osata edes silloin, kun valmistuu lääkäriksi. Perusasiat kyllä, mutta ei kaikkea. Kaikkea ei ikinä voi osata, aina voisi olla parempi, mutta johonkin on raja vedettävä. Yritän välillä muistuttaa itseäni näistä asioita. Ja toisaalta luotan siihen, että kun kuuden vuoden jälkeen on kaikki tentit ja pakolliset asiat suorittanut hyväksytysti, on vähintäänkin valmis aloittamaan lääkärin työt ja samalla jatkamaan uuden oppimista.

Sama pätee pääsykokeeseen lukemiseen. Usko itseesi. Se on jo merkittävä askel kohti onnistumista, kun päättä uskoa omiin mahdollisuuksiinsa.

-Ella

Ps. Ensi kerralla lupaan kirjoittaa kevyempää ja mukavampaa tekstiä 🙂