Lääketiede  •  31.08.2018

Kirran päivystystä

Meidän pitää tehdä syksyn aikana 40 tuntia päivystystä kirurgialla, traumatologialla tai leikkaussaleissa. Näistä tunneista 12 on nyt takana, ja helpolla päässälaskulla 28 h on vielä edessä. Eilen olin kurssikaverini kanssa (joka on samalla hyvä ystäväni, lähes joka viikkoinen lenkkiseurani sekä kaasoni, kyllä lääkiksestä voi saada näin hyviä ystäviä!) tekemässä kahdeksan tunnin päivystyksen Tyksin kirurgian päivystyksessä. Meidän vuoro oli 16-24.00 ja takana oli siis koulupäivä, tosin meidän onneksemme melko lyhyt sellainen. Päivystys koulupäivän päätteeksi ei kuitenkaan tuntunut niin rankalta kuin voisi kuvitella, ehkä yksi syy tähän on juurikin seura. On kivaa, kun päivystyksessä potilaat voi käydä tutkimassa yhdessä, ja jos potilaita ei ole tutkittavana on ainakin joku tuttu, jonka kanssa jutella.

Päivän puuhat

No mitä pääsimme tekemään eilen? Nyt aion kertoa siitä. Pääsimme tutkimaan kaksi potilasta alusta loppuun asti. Haastattelimme siis potilaan ja kysyimme tarkentavia kysymyksiä. Tämän jälkeen tutkimme potilaan lähes samaan tapaan kuin sisätaudeilla viime keväänä: kuuntelimme siis keuhkot ja sydämen, tunnustelimme pulssit, sillä erotuksella, että nyt kiinnitimme enemmän huomiota itse kirurgiseen ongelmaan, joka molemmilla tutkimillamme potilailla oli vatsanseudussa. Tärkein tutkittava asia oli siis vatsa, jonka palpoimme (eli painelimme sormilla, tuntuuko kipua tai muuta poikkeavaa) ja kuuntelimme suoliäänet. Lisäksi pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kaksi kertaa tuseraamaan, eli tunnustelemaan sormella peräsuolta ja eturauhasta. Tämä on ehkä hieman epämiellyttävä tutkimus potilaalle, mutta tärkeä lääkärin kannalta, joten se on vain tehtävä.

Lisäksi pääsin ottaamaan astrupin eli valtimoverinäytteen ranteesta. Olin jo ehtinyt luomaan itselleni stressin tästä, koska tuntui että viime keväänä kaikki muut saivat ottaa astrupeja onnistuneesti, paitsi minä. Tai sainhan minäkin yhden ottaa, mutta se ei onnistunut. Joten eilen en lähtenyt ottamaan astrupia mitenkään luottavaisin mielin, mutta se onnistui! Nyt on mullakin yksi onnistunut valtimoverinäytteenotto takana, joten jatkossa taas voisi alkaa luottamaan itseensä vähän enemmän.

Epävarmuutta

Nyt kun tähän epävarmuus asiaan pääsin, voisin avautua siitä vähän enemmän. Nimittäin tuntuu, että omaa epävarmuutta ei helpota se, että aina ilmapiiri lääkiksessä ei ole vain kannustava ja rohkaiseva. Tuntuu, että aina joku on päässyt tekemään jotain hienoa ja uutta enemmän kuin itse. Ja siis minulla ei ole väliä, vaikka olisikin, sillä en kilpaile muiden kanssa. Pointti on vain se, miten siitä asiasta kerrotaan. On eri asia keskustella asiasta neutraalisti tai sitten laittaa ryhmän yhteiseen whatsappiin melko ylpeilevään sävyyn, mitä on itse juuri päässyt tekemään. Sama asia on se, että ei kerro asioista koko totuutta, vaan pyrkii kertomaan asiat niin, että ne korostaisi omaa osaamista ja paremmuutta. Esimerkiksi eräs henkilö oli kertonut siskolleni, että on kesän aikana päässyt tekemään itse sedaation (eli potilaan nukuttamisen). No loppujen lopuksi tosi asia oli ollut se, että oikea lääkäri oli koko ajan seissyt vieressä ja antanut ohjeet, mitä lääkettä laitetaan ja kuinka paljon. Mielestäni tämä ei nyt ole täysin sama asia, kuin se että tekisi oikeasti sen itse ja yksin. Se, että tekee potilaan suunnitelman yksin, ei ole sama asia kuin se, että kirjoittaa sen toki yksin, mutta on lääkärin kanssa sitä ennen keskustellut asiasta ja lääkäri on sanonut oman mielipiteensä (sillä reilu 3 vuotta opiskeneella kandilla ei ole edes oikeutta tehdä hoitopäätöksiä). Olen siis sitä mieltä, että lääkis on riittävän stressaavaa jo itsessään, joten miksi aiheuttaa stressiä muille lisää. Itse en ainakaan halua näin tehdä. Toki asioista saa ja pitääkin puhua, mutta ylpeily ja samalla se, että saa muut tuntemaan itsensä huonommiksi on eri asia. Toisia voi motivoida omilla saavutuksissaan, mutta silloin niistä ei kerrota ylpeilevään sävyyn. Mieslestäni se ei ole kollegiaalisuutta.

Ja sitten takaisin päivystykseen. Meidän vuoro oli melko rauhallinen, mutta myös kyllä opettavainen. Nähtiin juuri niitä potilastapauksia, joita ollaan luennoillakin käsitelty.

Jos jaksoit lukea tänne asti, niin toivotan kivaa viikonloppua sulle. Muista rentoutua ja unohtaa työt tai kouluasiat 🙂

-Ella

Ella

Olen Ella, 24-vuotias lääketieteen kandi Turusta. Olen neljännellä vuosikurssilla, joten yli puolet lääkiksestä on jo takana, ja tulevana kesänä saan työskennellä ensimmäistä kertaa lääkärinsijaisena. Iloisuus ja ahkeruus kuvaavat luonnettani hyvin. Vapaa-ajallani harrastan juoksemista, maantiepyöräilyä ja avovesiuintia.